Terve taiteilija

Blogi / Blogg

Tylsä terveys

Romanttinen taiteilijakäsitys on pitkään piirtänyt kuvaa nälkäisestä, viluisesta ja sairaasta nerosta, joka värjöttelee vinttikamarinsa kylmyydessä. Viimeisillä voimillaan hän toteuttaa kuuluisan mestariteoksensa. Aina parempi, jos viimeinen työ jää kesken kuoleman koittaessa. Silloin teoksen ylle jää leijumaan mystinen hämy: Näihin säveliin, sanoihin tai siveltimen vetoihin sammui suuren neron elämä.

Tämä on jo niin cliché, että väsyttää kirjoittaa moisia rivejä. Saattaa jopa olla cliché, että se on cliché… Samaan kuvaan kuuluu ryyppääminen ja rellestäminen muiden taiteilijoiden kanssa, illat bordellissa sukupuolitauteja hankkimassa ja sammahtaminen ravintolapöytään useiden päivien ryypiskelyn jäljiltä. Epävarmuus omasta osaamisesta, elämisen tuska, raha- ja rakkaushuolet painavat. Maallisen turhuuden ja taiteellisten sfäärien ristiriita vaatii osansa. Elämän täytyy olla vaikeaa. Muussa tapauksessa sille ikään kuin antaa periksi ja taiteilija sortuu arjen trivialiteetteihin.

Ajat, tavat ja ihanteet ovat muuttuneet. Kapakan pöytää kuluttaa enää muutama sitkeä sissi. Kuntosalilla ja hölkkäpolulla käyvien joukko on lisääntynyt. Hybridi- ja kuntopyörät, syke- ja askelmittarit, kolesteroliarvot ja rasvaprosenttitaulukot kuuluvat hyväksyttävästi taiteilijan elämään. Fyysinen terveys ja hyvinvointi ovat in, rappiotaide out.

Olisikohan niin, että joku vuosikymmenen kuluttua työstää väitöskirjan siitä, miten ”rappiotaiteilijan” ja ”kuntotaiteilijan” taiteet eroavat toisistaan. Korreloiko älyllisen nikkaroinnin määrä sykemittarin lukemien ja rasvaprosenttien kanssa tai viikoittainen alkoholimäärä ja poltetut savukkeet emotionaalisen latauksen voiman kanssa? Onko timmissä kunnossa oleva taiteilija laskelmoivampi (lue tylsempi) kuin huonokuntoinen taiteilija? Vai mahtaako moinen olla taidehistorian kannalta edes kiintoisaa?

Kävin kesällä Bergamossa Donizetti-museossa. Italialaisen oopperan mestareihin luettavan säveltäjän viimeiset vuodet olivat tuskaisaa sairauden kanssa kamppailua. Tuntematon tauti vei liikuntakyvyn ja rappeutti aivotoiminnan. Lopulta liikkuivat enää silmät ja sormi. Historiakirjat opettavat, että Donizettilla ehkä oli sukupuolitauti. Varmoja siitä ei olla, mutta ”myöhemmät tutkimukset tuonevat lisävaloa asiaan”. Myöhemmät tutkimukset! Mitä ihmeen merkitystä on sillä, kuoliko Donizetti sukupuolitautiin vai aivoverenvuotoon? Kuollut mikä kuollut. Sävellykset elävät. Vai ajattelevatko tutkijat, että suhtautumisemme Donizettin teoksiin muuttuu olennaisesti taudinkuvan selvittyä? Kuuntelemmeko hänen oopperoitaan mahdollisesti syfiliksen tai aivohalvauksen kuulokulmasta?

Enemmän kuin taiteilijan sukupuolitaudit minua kiinnostavat hänen psyykkinen tilansa ja luonteenpiirteensä. Olen sitä mieltä, että keskivertoiset psyyken ”arvot” ja terveysihanteet eivät ole relevantteja taiteilijoiden suhteen. Taiteilija on taiteilija siksi, että hän ei mukaudu keskiarvoihin. Siksi, että hän kykenee ajattelemaan toisinaan toisin. Muistan elävästi erään 1970-lvulla ravintolapöydässä (!) käymäni keskustelun, jossa sain keskustelukumppanin lähes ryntäämään kimppuuni todettuani, että eräs meidän molempien hyvin tuntema kuvataiteilija on ”hullu”. Myönnän, että ilmaisuni oli varomaton ja olisi vaatinut muutaman selittävän lauseen, mutta edelleen olen samaa mieltä. Sana ”hullu” vain merkitsi keskustelukumppanilleni jotakin kovin paljon rankempaa kuin minulle. Minulle sanalla oli myös positiivisia merkityksiä.

Venäläisessä kulttuurissa tunnetaan käsite Jumalan hullu tai Kristuksen houkka (jurodivyi). Perinteisesti uskotaan, että jurodivyi heittäytyy hulluksi lähimmäistensä pelastuksen tähden. Myös Raamatussa puhutaan hulluudesta toiseen sävyyn kuin psykiatrian oppikirjoissa: ”Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi?” ”Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat.” (1 Kor. 1:20-21) Halutessamme voimme ajatella uskon tilalle taiteen. Taiteilijan on heittäydyttävä. ”Hullu” taiteilija kykenee välittämään lähimmäisilleen jotakin sellaista, johon kukaan muu ei kykene?

Erilaisuus on viime vuosikymmeninä suomalaisessa yhteiskunnassa jäänyt populismin jalkoihin. On pyritty tasapäistämään ja normittamaan hyvä ihminen ja yhteiskunnan jäsen. On syytä olla hyvä niin, että muutkin sen ymmärtävät. Yrittämättä tietää psyykkisistä sairauksista yhtään sen enempää kuin tiedän (varsin vähän), väitän että psyyken erikoislaatu, kummallisuus ja joissakin tapauksissa jopa sairaudet ovat voimavara mielenkiintoisen ja sykähdyttävän taiteen syntymiselle. Vain hieman vinksahtanut löytää uusia näkö- ja kuulokulmia asioihin. Ryhdikkäässä pystyasennossa kulkeva näkee maailman samalla tavalla kuin kaikki muutkin marssirivistön jäsenet.

Tilanteessa, jossa keskiverto ja terve ihminen ei koe mitään erityistä, Edward Munch näkee tuskaiseen huutoon vääristyneet kasvot. Schönberg kuulee sen musiikkina, Saarikoski sanoina. Munchin tiedetään todenneen: ”Sairaus, hulluus ja kuolema olivat enkelit, jotka ympäröivät kehtoani, ja ne ovat seuranneet minua läpi elämäni.”

Ilari Laakso

Säveltäjä

Vastaa / Svara

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista / Vi publicerar inte din e-postadress
Pakolliset kentät on merkitty * / Fält märkta med * är obligatoriska

*
*