Terve taiteilija

Blogi / Blogg

Mikset sitten kirjoita? – luova työ ja lykkääminen

Muutama päivä ennen joulua jätän ensi syksyksi kaavaillun kirjan käsikirjoituksen kustannustoimittajalle. Se polttelee mieltä, en malttaisi irrottautua. Ajattelen, että joulunpyhinä istun saunassa, katselen ikkunasta lumisia puita, annan tekstin levätä. Ehkä pääsen siihen kiinni taas joulun jälkeen.

Melkein enemmän kuin mitään rakastan kirjoittamista silloin, kun se sujuu. Mutta miksei se voi sujua koko ajan? Kirjailijan työssä tyhmintä on jatkuva kirjoittamisen yrittäminen. Kirjoittaminen ei ole pakotonta lasten leikkiä, jossa keveän virtaavasti siirrytään vaiheesta toiseen. Tai se on sitä harvoin. Useammin työhön liittyy vastus. Leikkivät lapset eivät sitä tajua. Jos lasten kuullen tuskailee, ettei saa kirjoitettua, he sanovat: no mikset kirjoita?

Claes Andersson on kirjoittanut tästä luovaan työhön liittyvästä ambivalenssista. “Haluan kirjoittaa, mutta kuitenkaan en kirjoita. Päätän kirjoittaa, mutta löydänkin itseni jostain aivan muusta puuhasta, paossa kirjoittamista.” Kaikille kirjoittajille on tuttua pakottava tarve siivota ruokakaapit tai kirjoituspöydän laatikot ennen kuin voi rauhassa asettua tekstin ääreen. Paitsi että ensin pitää vastata sähköpostiin, lukea Facebook-viestit, varata pari kirjaa kirjastosta ja lukea ne.

*

Kirjoittajaoppaita lukiessa olen törmännyt rumaan sanaan prokrastinaatio: se tulee latinan sanasta cras, “huomenna”. “Älä kirjoita tänään sellaista, minkä voit lykätä huomiseen.”

Prokrastinaatioon on monenlaisia syitä. Yksi liittyy siihen, miten aivot toimivat. Ihmisaivojen kannalta henkinen työ on kovin abstraktia. Ne kehittyivät kymmeniä tuhansia vuosia sitten olosuhteissa, joissa ihminen teki konkreettisia asioita selvitäkseen hengissä. Aivoilla on siksi taipumus lykätä epämääräisiä, abstrakteja ja huonosti motivoituja asioita. Niillä on oltava hyvä vastaus kysymyksiin mitä, miksi ja miten, jotta ne saavat suuntauduttua tekemiseen. Ehkä selkeä seuraus työstä motivoi: kun teen tämän, saan rahaa/ kupin kahvia ja lohileivän/ palkinnon/ päänsilityksiä? Näin täytyy itsensä suggeroida ajattelemaan.

Wittgenstein vertasi filosofista ajattelua sukeltamiseen. Sukeltaessa keho pyrkii luonnostaan nousemaan pintaan. Siksi syvemmälle, pohjaan saakka päästäkseen joutuu ponnistelemaan ankarasti. Ponnistelu liittyy muun aivotoiminnan lisäksi psyykkiseen puoleen; psyykessä on toinen syy prokrastinaatioon. Andersson muotoilee: “Hyppy tai sukellus tuntemattomaan, omiin pimeisiin syövereihin, aiheuttaa pelkoa ja ahdistusta samalla kun se tuntuu sekä kiehtovalta että haastavalta. (—) Vaistomaisesti kirjoittaja varoo antautumasta niille demonisille ja kaikkivoipaisille voimille, joiden hän tietää asuvan itsessään. Kirjoittaja vaistonnee, ettei hän haluakaan tai pystykään palaamaan takaisin aikuiseen olotilaansa sen jälkeen kun on kokenut maanalaisten, alitajuisten voimien syvät nautinnot ja oseaanisen tyydytyksen.”

*

Anderssonin antamaa kuvaa kirjoittamisesta ekstremelajina kuulee nykyisin vastustettavan. Alas romanttinen taiteilijamyytti, eläköön käsityö ja perspiraatio, tanakat istumalihakset! Kirjailija pykää päivittäisen merkkimääränsä, sen jälkeen maksaa laskut, hoitelee opetustyöt, paikkaa polkupyörän kumin ja kokkaa suurperheelle makaronilaatikon! Kuka muka enää vaalii itsekästä omanapashittiä, vaeltelee flanöörinä Pariisissa viinipullo kainalossa?

On naurettavaa miettiä, että jos rekkakuski ei kärsi prokrastinaatiosta, miksi kirjailijan pitäisi. Tällaiseenkiin väitteeseen olen törmännyt. Taiteilijoilla on usein erilaisia persoonallisuuspiirteitä kuin muita töitä tekevillä. Tutkimusten mukaan suurin osa ihmisistä on vähemmän sensitiivisiä ja uutuushakuisia, enemmän ekstrovertteja ja sosiaalisesti normatiivisia kuin taiteilijat. Taiteellinen työ vaatii herkkyyttä, ja herkkyys kuormittaa henkisesti.

Silti se, että puhuu taiteilijan työstä käsityönä, on myös lohdullista. Konkreettisen taidon voi oppia, opetella, siinä voi kehittyä. Jumalten keinussa kiikkujan on löydettävä tasapainoinen liikerata, jottei putoa. Suunnitelmat ovat tärkeitä, vaikka on teeskentelyä väittää, että työssä kaikki sujuisi suunnitelmien mukaan. Omat rutiinit ja rituaalit voivat löytyä vaikka siten kuin Graham Greenen Jutun lopussa kirjailija Maurice Bendrixille: hän kirjoittaa säntillisesti 500 sanaa päivässä. Ei enempää eikä vähempää, välillä innoittuneena, välillä pakkopullaa purren.

*

Runoilija William Stafford on kirjoittanut: “’Kirjoittajan blokki’ on epäsuhta tavoitteitten ja suorituksen välillä. Tavoitteita on vain madallettava, kunnes kynnystä ei ole enää jäljellä! Kirjoittaminen on helppoa. Ei pidä laatia standardeja, jotka estävät kirjoittamasta!”

Huh, pelottavaa. Noinkohan jokainen vailla liikaa itsekritiikkiä tuotettu blogiteksti (sic!) tai sähköpostikirje on kannattanut kirjoittaa? Amerikkalainen, toimittajia opettava Roy Peter Clark vie Staffordin ohjetta pitemmälle: itsekritiikki on tarpeellista, mutta se pitäisi löytää vasta tekstin työstämisvaiheessa – ei siinä vaiheessa, kun luodaan uutta. Clarkin kelpo neuvo on myös: “etsi rabbi”. “Jokainen kirjoittaja tarvitsee ihmisen, joka rakastaa häntä ehdoitta, jonkun, joka ylistää häntä tuotteliaisuudesta ja yritteliäisyydestä eikä kritisoi aikaansaannoksia. Liika kritiikki lannistaa kirjoittajan.”

Kiitos. Rabbi saa paikan. Työhuoneen sohvalla mahtuu nukkumaan.

*

Välipäivät, työpäivät. Ilman rabbia ja ilman munakelloa olen saanut vastattua haastattelukysymyksiin ja kirjoitettua Turun Sanomille luvatun aforismin. Nyt on tartuttava taas käsikirjoitukseen. En haluaisi tehdä mitään muuta kuin sitä. Ja kuitenkin teen. Tapaan ystävän, maksan laskuja, käyn kuntosalilla, katselemme lasten kanssa viime vuosien valokuvia, jotka saavat elämän tuntumaan ylitsepursuavalta: yhtä aikaa rikkaalta ja uuvuttavan täydeltä. Illalla lämmitän saunan. Ajattelen, että herään huomenna aikaisin ja alan kirjoittaa. Ajattelen, että haluan suhtautua tähän kaikkeen kirjoittamista ympäröivään arkiseen hysteriaan tarpeellisena ravintona, polttoaineena. Tai kuin esileikkinä, harjoituksena, verryttelynä, jonka jälkeen mieli vasta pääsee tositoimiin, antaa itselleen luvan keskittyä ja sukeltaa tekstiin.

(Lainaukset kirjoista:

Claes Andersson: Luova mieli – kirjoittamisen vimma ja vastus, 2002

Roy Peter Clark: Writing Tools, 2006)

-Johanna Venho

Johanna Venho on kirjailija, joka on julkaissut runoja, proosaa ja lastenkirjoja. Hän on kirjoittanut myös yhdessä esseisti Jaana Seppäsen kanssa rakkauden olemusta pohtivan dialogiromaanin Revitään rikki se rakkaus. Tällä hetkellä hän työskentelee ensi syksynä ilmestyvien romaanin ja lastenkirjan parissa. Hän on toiminut Forum Artis ry:n pääsihteerinä vuosina 2013-14 ja päätoimittanut verkossa ilmestyvää Jano-runouslehteä.

(2) Kommenttia / Kommentarer

  1. Sometimes it’s hard to get some stuff done. 🙂

Vastaa / Svara

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista / Vi publicerar inte din e-postadress
Pakolliset kentät on merkitty * / Fält märkta med * är obligatoriska

*
*