Terve taiteilija

Blogi / Blogg

Ollako taiteilija vai eikö olla – siinäpä pulma

Pia Houni

Millainen on hyvä elämä? Kun tämän kysymyksen esittää ihmisille, niin useimmat meistä toteavat jotain terveydestään. Lähes aina tämän rinnalla kulkee ajatus itsensä toteuttamisen mahdollisuudesta työssä tai harrastuksissa. Itsensä toteuttaminen lisää mielekkään elämän kokemusta. Kaikki muistamme kuuluisan Maslowin tarvehierarkian. Sen perustana oli idea ihmisen erilaisten tarpeiden suhteesta motivaatioon ja muihin elämän tyytyväisyyttä koskeviin tulkintoihin. Maslowin mallissa puhutaan hierarkiasta, mutta hän ei itsekään nähnyt arvomallia, vaan pikemmin tarpeita niiden välisinä suhteina. Tämä 1940-luvulla julkaistu malli vaikuttaa nykyteorioiden valossa yksioikoiselta. Silti sen kanssa tekee mieli leikitellä. Ystäväni totesi, puhuessamme kreikkalaisesta elämänmenosta talousvaikeuksien keskellä, ettei ne lemmenasiat nyt kiinnosta ihmisiä, kun ei ole tietoa miten saa ostettua ruokaa tai maksettua vuokransa. Jos muistatte, Maslow asetti fyysiset tarpeet pohjimmaiseksi ja rakkauden tarpeen vasta kolmanteen kerrokseen kolmioleikissään. Tyytyväinen ei ole myöskään ihminen, jolla palkka ja perusasiat ovat hyvin, muttei hän koe työssään mitään mielekästä tai mahdollisuutta edistää itseään kehittäviä asioita. Maslowin kolmion pohja ja kärki eivät kohtaa tässä toisiaan.

Miksi jauhan nyt Maslowista? Kenties siitä syystä, että hyvinvointi on subjektiivinen asia. Ymmärsikö Maslow tämän? Kenties. Ainakin hän osasi jäsentää arkipäiväiset perusasiat hyvinvoinnin näkökulmasta yhteen. Hänen viisi teemaansa: fyysisyyden, turvallisuuden, rakkauden ja kuulumisen tarpeet, sekä arvostuksen ja itsensä toteuttamisen tarpeet lienevät kaikki niitä joiden kanssa olemme päivittäin tekemisissä.

Olemme jälleen viime päivinä kuulleet uutisia taiteilijoiden tulojen leikkauksista. Tällä on suora yhteys arkeen ja oman ammatin toteuttamiseen. Vaikka työ voi tuottaa taiteilijalle monin tavoin tyytyväisyyden, etuoikeutettuna olemisen ja onnistumisen kokemuksia, se ei voi mitenkään turvata ihmisen fyysisyyteen tai turvallisuuteen liittyviä perustarpeita. Kuka muuta väittää, elää väärällä vuosisadalla mielikuviensa vankina. Taide ei vaadi syntyäkseen kurjuutta ympärilleen. Päinvastoin. Luova lahjakkuus hengittää turvallisuudessa ja mahdollisuuksien verkostoissa. Se vahvistuu tukemisesta, arvostuksesta ja palautteesta.

Taiteilijan ammattiin hakeutuu joka vuosi tuhansia nuoria. Pieni prosentti heistä ylittää oppilaitosten sisäänpääsyrajan. Miksi niin monet haluavat ammattiin, jonka arki on epävakaa ja jonka tulevaisuutta heilutellaan yhteiskunnan taholta? Miksi niin monet haluavat tehdä ammattia, jonka kyljessä märehtii edelleen kummallisia mielikuvakärpäsiä, ennakkoluuloja ja erityisiä asenteita palkattomasta työstä.

On totta, että monet taiteilijat kysyvät näitä kysymyksiä myös itse. He pohtivat oman ammattinsa harjoittamista, ollako taiteilija vai eikö olla? Kysymys näyttää nostavan päätään erityisesti työhön liittyvien haasteiden keskellä taistellessa. Ymmärrettävää. Monet muutkin ammattilaiset pohtivat vaikeuksien keskellä samoin. Taiteilijan työn erityisin piirre liittyy siihen, että yksilö ei ole koskaan korvattavissa samankaltaisesti. Työ on aina uniikkia ja erityistä.

Koska viittaan Hamletiin tämän tekstin otsikossa, en malta olla kysymättä seuraavia kysymyksiä. Olisiko niin, että Hamletin kriittinen ymmärrys ympäröivästä todellisuudesta osui viiltävän terävästi aikalaisuuteensa? Hänen nerokas oivalluksensa esittää näyttelijäseurueen kautta vallitsevan elämän todellisuutta ihmisille (pitää peiliä heidän omien kasvojen edessä) osui suoraan kohteeseen. Kuka onkaan meidän aikamme Hamlet?

Tiedän, että Hamlet on fiktiivinen hahmo. Juuri siksi, taiteen kieli on usein tarkkanäköisempi kuin mikään muu. Se kykenee kertomaan meille maailmasta sellaista, mihin muu käsitteellinen ilmaisu ei pysty. Ihminen tarvitsee tätä ollakseen ihminen.

Kysy siis itseltäsi millainen on hyvä elämä? Voisitko kuvitella sitä ilman taidetta? Minä en voisi. Tästä syystä taiteilijoiden hyvinvointi on yhteiskunnan ja sivistyksen vaalimisen asia: se on yhteinen asia.

Kirjoittaja on Teatteritaiteen tohtori, dosentti ja työskentelee erikoistutkijana Työterveyslaitoksella. Vuosien 2010-2014 aikana kirjoittajan tutkimushankkeissa on kohdistettu huomiota suomalaiseen teatterityöhön, taiteilijoiden hyvinvointiin, kulttuurilaitosten johtamiseen ja luoviin työtiloihin. Kirjoittaja tekee itse myös säännöllisesti erilaisia taiteellisia hankkeita.

(9) Kommenttia / Kommentarer

  1. Elisabet sanoo:

    Taiteellisuus on lahja, samoin kuin musiikillisuus, sitä joko on tai sitä ei ole.Se miten ihminen itse haluaa lahjojaan käyttää on oma valinta. Jos haluaa kehittää lahjaansa, tehdä siitä vielä paremman, haluaa siitä tietoa kaikin keinoin. seuraa muita jo alalla olevia, lukee kaikki alan kirjat, harjoittelee ja hakeutuu koulutukseen.Tämä koulutus on vaan sellainen sudenkuoppa näille luonnonlahjakkuuksille, että siinä voi se luonnon lahja kadota. Liian koulutettu ääni saattaa olla persoonaton, koulutettu taidemaalari tekee tuskissaan jotain jonka uskoo miellyttävän jyryä ja arvostelijoita, jotka ovat puolijumalia ja vallankahvassa tässä pienessä ” piiripienipyörii” systyeemissä.Hänen oma luovuutensa on aivopesty ja muokattu, opettajien valvovan silmän alla. Mielestäni se joka tekee taidetta ja saa siitä leipänsä on todellinen taiteilija vaikkei ammattinimikettä virallisesti olekkaan.Ostava asiakas on kaiken a ja o.Ei ole yhteiskunnan velvollisuus ylläpitää kenenkään kivaa ja luovaa toimintaa, muuta kuin terapeuttisessa mielessä jos ihmisellä on joku sairaus ja taide siihen auttaa.Ei kai se niin ole että kaikki “taiteilijat” ovatkin terapiarahan tarpeessa. Jos taide ei mene kaupaksi, miksi sitä pitää tehdä? Sama asia se on kuin muutkin tuotteet tässä valmiissa maailmassa,muoti ja markkinavoimat määrittelevät mitä ostetaan ja mistä.Taiteellisen ihmisen on tehtävä valinta, hakeuduttava töihin elantonsa takia ja taide on henkireikä ja harrastus, jos se on hyvää, se huomataan ja jotkut jossakin tapauksessa saavat siitä toimeentulonsa, se on kyllä onnenkantamoinen.
    Niitä jotka ovat kokopäiväisiä taiteilijoita pitäisi kohdella kuin muitakin yrittäjiä, yksinyrittäjiä, joita nyt muutenkin aletaan huomioida yleisissä keskustelufoorumeissa, koska niiden joukko kasvaa koko ajan. Ei valmista rahaa ropsahtele tilille missään vaiheessa, vaan myydyistä tuotteista maksetaan kaikki kulut, vuokrat, alvit, eläkemaksut ym.se mitä viivan alle jää on palkkaa. Näin se menee yritysmaailmassa, se missä yhteiskunta voisi tulla vastaan pieniä yksin tai kaksin yrittäjiä, on nämä alvi prosentit ja ehkä yrittäjäeläkkeen omavastuu osuus, mallin voisi ottaa myel eläkkeestä.Ei se leipä leveä ole, eikä sitä voi verrata muihin ammatteihin, mutta sillä tavalla taiteilijatkin osallistuisivat siihen yhteisen kassan kartuttamiseen, eikä vain sieltä ottamiseen.Maailma on kova paikka, eikä ole oikeudenmukaista olla vapaamatkustaja.Luovien alojen palkka ei voi olla suuri, mutta oman taidon parhaalla mahdollisella tavalla käyttäminen ja siitä syntyvä ilo on osa palkkaa.
    Ei taida nykyään olla mesenaatteja, ja taiteilija-apurahatkin ovat vähän kuin almuja ja tunteeko sellaisen saaja olevansa arvokas…. vai haluaisiko hän rehellisesti ansaita elantonsa työllä jonka joku on ostanut……

    1. Taiteilijat osaltaan kartuttavat henkistä kassaa, antavat itsestään muiden nautittavaksi. Valtava määrä taidetta tarjotaan katsojalle ja kokijalle vailla pääsymaksuja. Taiteessa usein pienillä ja olemattomillakin summilla saadaan valtavan hienoja ja ainutlaatuisia projekteja aikaan. Voisiko sen nähdä ehkä merkityksellisempänä antamisena, kuin muutama anonyymi verokillinki?

  2. Aurinko sanoo:

    En voisi kuvitella elämää ilman taidetta, mutta väitän puolestani, että se, mitä ihmiset kokevat taiteeksi, löytyy kaikkialta. Olen ammatiltani sovelluskehittäjä, ja kirjoittamani sovelluskoodi on minulle taidetta. Koodi herättää vahvoja tunteita. Kaunis koodi tuottaa mielihyvää, ja välillä koodia käy katsomassa uudestaan ihan vain sen kauneuden vuoksi. Sotkuinen tai haiseva koodi voi herättää inhoa, vihaa ja sääliä. Koodaajan kädenjälki on aina uniikkia, ja kun tuntee jonkun ohjelmointityylin, pystyy sanomaan heti, kenen käsialaa koodi on.

    Minusta suurin syy sille, miksi suhteettoman moni hakeutuu perinteisen taiteilijan ammattiin on kuuluisuuden himo, tai tietämättömyys siitä, että mikä tahansa muukin voi olla taidetta. Koulutus ei takaa työllisyyttä yhtään millään alalla, ja aika monelle alalle pääsee töihin ilman koulutustakin, jos lahjoja ja paneutumista riittää.

    Taiteilijoiden tukemisesta; Suomessa on todella paljon teattereita, joissa ei esitetä mitään sellaista, josta kukaan tuntemani ihminen olisi kiinnostunut. Ja toisaalta, ne vähäiset mielenkiintoiset esitykset ovatkin sitten loppuunmyytyjä jo kauan etukäteen. Ja sama konserteissa. Minusta tässä kohtaa pitää kysynnän ja tarjonnan lain puhua. Jos ei yleisöä kiinnosta esitys, pitää esitys lopettaa ja keksiä jotain sellaista, jota ihmiset haluavat nähdä. Ja sitten kun ihmiset haluavat nähdä, tulee rahaakin. Ihan sama pätee millä tahansa alalla, Jos yrityksen tuotteet eivät mene kaupaksi, yritys lopetetaan, eikä sitä yritetä väkipakolla tekohengittää vuodesta toiseen ihan vain siksi, että kyseinen yritys olisi olemassa tuottamassa tappiota.

    TLDR; Taide elää niin kauan kuin ihmisiä on olemassa, taide ei rajoitu vain perinteisiin taideammatteihin, ja kulahtaneiden taide-esitysten tukematta jättäminen ei tapa taidetta vaan luo tilaa uusille esityksille.

  3. Elisabet sanoo:

    Onhan se tietysti niinkin.Taide on todella tärkeää, eikä sitä aina edes huomaa, missä kaikessa taidetta on, ajatellen muotoilua kaikissa julkisissa tiloissa, tavaroissa ym. mitä joka päivä käytämme, mutta niissä yhteyksissä taide onkin tuotannon osa.
    Merkityksellistä antamista ja antamisen iloa taide voi olla ja onkin, mutta jos sitä ajattelee elinkeinona ja vertaa muihin ammatteihin silloin se arvo lasketaan rahassa, jos sitä joku ostaa se on hyvää jos ei osta se on huonoa.Taiteilijana oleminen on enemmänkin elämäntapa ja tekijä ainakin itse saa siitä iloa, jos niin ei ole , silloin se on väärä valinta.
    Muutama anonyymi verokillinki kaikenlaisesta työstä pyörittää tätä yhteiskuntaa,jonka rattaissa vain raha on tärkeää.Ei taiteilija voi olla kansan maksama “pelle” joka suo kaikille ilmaisia taide-elämyksiä.Jossakin projektissa jos niitä “ilmaiseksi” tarjotaan on varmasti jonkunlainen ponsori takana, ei ilmaisia lounaita olekkaan.Yleensä jos jotakin näytöstä tai showta mennään katsomaan, siitä ollaan valmiita maksamaan, ja taiteilija saa siitä palkan. Se on tasavertaista muihin töihin verrattuna, ja tekijä osa yhteiskuntaa ja omanarvontunne on myös kohdallaan.
    Kaikenkaikkiaan taide herättää keskustelua ja varsinkin nyt kun siellä yhteiskunnan kukkarolla tuntuu olevan paljon käsiä, olisi paikallaan miettiä miten taide voisi palvella muita ihmisiä ja taiteen tekijää niin että ne ruokkivat toinen toisiaan ilman että siihen tarvitaan yhteiskunnan rahoja.
    Taiteilijat eivät useinkaan ole itse päässeet näkemään teoksiensa arvonnousua elinaikanaan, ja aikojen jälkeen esim. taulun arvo nousee huikeisiin summiin,sitä voisi verrata johonkin pyhäinjäännökseen, aina se ei ole edes kaunis vaan kyseessä on sijoitus,
    siinä taas nähdään se raha ja markkinavoimat. Jospa otettaisiin se rahan ansaitseminen teoksiin jo heti alkajaisiksi…….

  4. paakkolam sanoo:

    Kommentointi tuntuu hieman menevän harakoille: blogikirjoitus lähtee liikkeelle otsakkeesta “terve taiteilija”, jossa luotsataan yhteys terveyden ja hyvinvoinnin, myös taloudellisen, välille. Jo pelkästään tällä tavoin saatetaan taiteilija siihen kategoriaan, johon hän aidosti kuuluu: yhteiskunnan jäseneksi. Kirjoittaja näkee kuitenkin sekä taiteilijan että yhteiskunnan yksilöä laajempana kokonaisuutena, jossa taiteella on yksilöä laveampi rooli; viime kädessä taiteilijan hyvinvointi linkittyy yhteiskunnan hyvinvointiin.

    Palaute palautuu kuitenkin peruspopulistisiin argumentteihin: jos joku ostaa niin se on hyvää, jos joku ei osta niin se ei ole. Tältä pohjalta ajateltuna Vincent van Gogh teki oikean ratkaisun poistaessaan itsensä elävien kirjoista. Palautteen mukaan kaikki muutkin taiteensa kaupallistamisessa epäonnistuvat voisivat tällä tavoin säästää verovaroja.

    Van Goghista kasvoi legenda vasta kuoltuaan, mutta tämä kehityskaari näyttää, minkä tyyppisestä prosessista varsinaisesti on ollut kyse. Hän sitoutti oman henkilökohtaisen ilmaisunsa tiukasti aikalaistaiteensa henkisiin pyrkimyksiin, ja kykeni avaamaan neuroottisen siveltimenjälkensä avulla näkymän siihen, miltä maailma tuntuu, ei siihen miltä se näyttää. Kauppatavaraksi asti siitä aikoinaan ollut, myöhemmin kylläkin.

    Vincent ei tietenkään elänyt suomalaisen apurahoituksen parissa. Todennäköisesti se ei olisi häntä lohduttanut, sillä kuvataiteessa hakemuksilla on aika alhainen läpäisyprosentti, alle kymmenen. Ja vaikka Vincent olisi ollut lautakuntien suosikki, ei hänen lautaselleen olisi paljoa silakkaa ja perunoita, joista saa kyllä varsin mainiota ruokaa, kummempaa löytynyt, sillä 1400 €:n (eläketarkastettu summa) ansioilla ei vielä ostella kiinteistöjä; varsinkin kun siitä maalaamisesta kun on kulujakin. Kuka tahansa voi käydä katsomassa öljyvärituubin hinnan Claes Ohlssonilta.

    Jollakin tavoin Vincent kuitenkin eleli, ehkä sukunsa tai säätynsä vapaamatkustajana, mene tiedä. Koko käsite on hieman hassu, sillä yhteiskunta ollakseen olemassa ylläpitää joka tapauksessa tietyn määrän näitä vapaamatkustajia, olivatpa he sitten aatelisia, ryysyläisiä tai sotilaita tai köyhäinavun varassa kulkevia. Vain keräilytalous ei ylläpidä näennäisen tuottamatonta väestöä, Kyse on työn tuottavuudesta, ja järjestäytyneen yhteiskunnan perusedellytys on siinä, että primäärituotanto ylittää yhteisön jäsenten välttämättömät tarpeet. Jos syödään vain matoja maasta, tätä ei pääse tapahtumaan.

    Tällä tuotolla voi sitten ylläpitää kaikenlaista, myös taidetta, jos niin halutaan. Palautekirjoittajien mukaan ei kuitenkaan, sovellusohjeilmointi kun on jo sitä, ja jos ja kun kuuluisuudenhimolle tarvitsee tyydytystä, kulkevat Matti ja Teppo esikuvina – EI Seppo, sillä hänen laulunlahjansa ovat subventoituja. .

    Taiteen tukemiselle on kuitenkin ollut aina perustelunsa, siinä on ollut mukana myös taloustieteellisiä argumentteja yhtä hyvin kuin yhteiskunnallisia, jopa itseisarvollisia. Suomalaisten olettaisi helposti ymmärtävän taiteen tuen ja oman maan välisen suhteen,sillä suuriruhtinaskunnan aikana tuettuja taiteilijoita ovat olleet mm. J.Sibelius, A.Järnefelt, Ida Alberg, Juhani Aho jne. jne. Kuka voisi kuvitella nyky-Suomea olevan olemassakaan ilman kultakauden taiteilijoitamme? Jotka nauttivat yhteiskunnan tukea.

    Palautteessa käsitykset sekä taiteesta että yhteiskunnasta seisovat liian kapeissa saappaissa. Yhteiskunta määritellään pelkästään tuotannon kautta, ja taide nähdään tuottamattomana, ja siten yhteiskunnan syöpäläisenä. Harhakäsityksiä. Luovilla aloilla nimittäin voi tahkota miljoonia, Heistä yhteiskunnan ei tarvitse huolta kantaa. Mutta ne, jotka aidon oikeasti putoavat yhteiskunnan tukiverkkojen läpi, kuka mistäkin syystä, soisivat saada osakseen pienen pehmennyksen ennen pään kolahtamista lattiaan. Ettei katoaisi se mahti, jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun.

  5. Sirpa Taulu sanoo:

    Erittäin osuva artikkeli Hounilta! Taiteilijat ovat niitä taidemaailman alkutuottajia, joiden varassa koko muu taidemaailma lepää. Oikeudenmukaisuuden ja kohtuuden kriteerit kuuluvat heidänkin työhönsä, kuten kaikkien muidenkin. On erittäin hienoa, että vihdoinkin tätä asiaa on kunnolla nostettu esille.

  6. elisalientola sanoo:

    Uhteiskunta on unohtanut uusliberaalin poltikan aikakaudella sen tosiasian että on olemassa asioita jotka eivät ole hyödykkeistetävissä, kuten taite, tiede, terveys; hyvä elämä ylipätään, vaan talous(kasvu) ajattelu on pitkän uusliberaalihoureen myötä ulotettu elämän ohi. Enää nuo ihmiselämälle tärkeät asiat eivät olekaan arvokkaita sinällään, vaan vain mikäli palvelevat taloutta.

    Taiteesta ja tieteestä argumentoidaan juurikin “jos ei löydä maksavaa yleisöä nin se ei ole laadukasta” -mantroin, edes yrittämätä ymmärtää, mikä on tai voisi parhaillan olla taiteen tehtävä. Ja kuinka taiteilija joka tuottaa muille hyvää, voisi itsekin voida hyvin, sen sijaan että samalla joutuu perustelemaa lemasaoloaan niukan toimeentulon keskellä. (Itselle henkireikänä tekemisessä ja taiteen tekemisessä muille/yhteiskunnalle on muuten iso ero.) Valtaosa ihmisistä ei tiedä kuinka taide ja taidemarkinat toimivat, esimerkiksi apurahoja pidetään automaattisina ja vastiketomina huuhaatukina ja kuvitellaan etä näyttelyn pitävä taiteilija saa jätimäiset korvaukset näyttelyn pitämisestä. (jälkimmäinen olisi ihan loogista, mutta me tiedämme että kuvataiteessa artisti maksaa senkin osan työstään josta pitäisi jotain saada)

    Jos markinatalouden korjaavaan voimaan uskovat. pystyvät osoittamaan että esimerkiksi ilmastokriisiin ja biodiversiteetin katoamisen uhkaan on vapaalla kilpailulla löydetty ratkaisu, niin taputan villisti karvaisia käsiäni, sihen saakka uskon etä talous on renki ei isäntä ja valtion/yhteiskunnan tulee tukea hyvää elämää, ei taloutta. Raha meiltä oikeasti ei lopu, kyse on vain siitä miten sitä jaetaan.

  7. Elisabet sanoo:

    Se on aivan totta mitä kirjoitit, raha ei lopu se vaan jostain syystä nyt tuntuu kadonneen jonnekin. En usko että nämä markkinatalouden lamat ja kaikkien alojen yteet ja kuntien ja sotesotkujen rahanpuute on ihan tuulesta temmattu, vaan jossakin on sössitty.Nyt on juurikin se aika, jolloin on pakko priorisoida se vähä raha joka siellä jakajien käsissä on.
    Se mitä populismi ja poliittinen peli saa aikaan, sille me emme mahda mitään….vai mahdammeko?Se että valtion tulee tukea hyvää elämää on aivan totta, mutta pitää muistaa että valtio muodostuu meistä ihmisistä, olemme antaneet mandaatin,( demokratiassa kun onneksi elämme) niille päättäjille, pitää huolta niistä jotka siihen eivät itse pysty.Vanhukset, lapset, vammaiset ja muuten sairaat, infrastruktuuri,koulutus ym.jotka ovat elintärkeitä pitää jonkun hoitaa, Aikuinen terve,( terve taiteilijakin) ihminen kuuluu juuri tähän ryhmään joka kerää sitä rahaa sinne heikoimmille ja näihin muihin hyvinvoinnin tarpeisiin…taiteelle ja kulttuurillekin totta kai, ja esim starttiraha aloitteleville taiteilijoille,(taitaa jo ollakin sitä en tiedä),mutta sen vaiheen jälkeen pitäisi jo nähdä tuleeko siitä mitään hyödyllistä…ja pärjääkö omilla tuloillaan, se kai aikuisen terveen ihmisen tärkein haave on ja koulutuksen tarkoitus.Se että joku apuraha tipahtaa kuukausittain tilille tekee taiteelle vain hallaa, ei terve ihminen sitä kaipaa vaan haasteita ja tekemisen meininkiä.En pidä taiteilijaa niin asosiaalisena yksilönä että hän viihtyisi siinä roolissa, vaikka onhan taiteilija aina vähän boheemikin…..mutta kaiken kaikkiaan kun sitä valtion rahaa ei tunnu olevan näinä päivinä muuhun kuin heikompiin yksilöihin , jos niihinkään nykyään.Taiteilija ei ole, tai ei ainakaan pitäisi olla heikompi yksilö, vaan luova henkilö, joka luovuudellaan keksii oman ja vähän toistenkin toimeentulon ja hyvinvoinnin kohentamisen konstit.
    Luojalta lahjaksi saatu talentti pitää saada iloksi ja hyödyksi jotenkin, onko se taidenäyttelyissä nyökyttelevä yleisö, kantaa ottava ripustelu julkisille paikoille,julkisuuteen tuppautuminen konstilla millä hyvänsä, vai joku muu konsti, siinä meille dilema….
    vai suurta “sukseeta” odotellessa hakeuduttava tavallisiin töihin ja tehdä taidetta harrastuksena….voihan se tavallinen työkin sivuta kivasti taidetta.

    Pienillä tempauksilla ja keräyksillä, tottakai,vapaaehtoistyöllä, kyllä, pienistä asioista kaikki muodostuu, ja se on ihan oikein ja kannatettavaa.Taide on ilo silmälle ja mielelle ja hyvää taidetta katsomalla saa hyvän olon ja inspiroituu kaikin tavoin.

    Onko se paha asia jos tämä aloitettu Blogi vähän polveilee ja ajatukset menevät laidasta laitaan,eikö se ole hyvä jos ajatuksia vähän hämmennetään puolin ja toisin? Kyse ei ole vastakkain asettelusta,olen itsekin taiteen ystävä.

    Van Goghin kaltaisia taiteilijoita taitaa olla valitettavan paljon ja ne kuuluvatkin niihin heikompiin joista pitäisi pitää huolta.Otetaan sen sijaan eimerkiksemme vaikka Claude Monet joka perustamallaan puutarhalla ehkä loi työpaikkoja ja sai maalausiinsa aiheet, jotka sitten joskus ovat tuoneet rahaakin jollekkin…

    On otettava myös huomioon tämä dikiaika joka on kuvan teossa mullistanut maailmaa, sekin on taidetta, nopeaa ja kaikkien saatavilla.
    Onko taiteen tekeminen oman mielenterveyden hoitoa ja sinällään jo erittäin tarpeellista?

  8. https://fbcdn-sphotos-c-a.akamaihd.net/hphotos-ak-xfa1/v/t1.0-9/10342940_919988224683180_5788710957401547844_n.jpg?oh=776bedf4b0eb8b2ce6c2968b685831fa&oe=54843CE2&__gda__=1418713556_fa0ab015f72d210b841d587fa660e888 Taiteen ansaintalogiikasta sitten vielä tämä (toivottavasti kuvalinkki näkyy). Taiteilijan jostain syystä odotetaan tekevän työnsä vailla korvausta. Olen nähnyt useita ns. työtarjouksia, jossa taitailijalle palkkiona on lämmintä kättä tai hyvää mieltä. Miten se elanto siitä työstä sitten tulee, jos on usean vuoden koulutus ja pyydetystä työstä ei tarjota oikeaa korvausta. Moni taiteilija kyllä mielellään ansaitsisi omalla osaamisellaan.

Vastaa / Svara paakkolam Peruuta / Avbryta

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista / Vi publicerar inte din e-postadress
Pakolliset kentät on merkitty * / Fält märkta med * är obligatoriska

*
*