Olen työskennellyt ohjaajana vanhusten parissa yli 30 vuotta. Enemmän kuin ohjaaja olen kokenut olevani mahdollistaja, nykyinen nimikkeeni on kulttuuriohjaaja. Olen työskennellyt hoivakodeissa, palvelutaloissa, muistihäiriöisten yksiköissä ja senioritaloissa. Koulutukseni on kulttuurin puolelta ja olen mieltänyt kulttuurin ja taiteen vahvasti hoitoa tukevaksi toiminnaksi. Työskentelin pitkään Osmonkallion vanhustenkodissa, missä kulttuurin ja taiteen merkitystä arvostettiin, asukkaat, henkilökunta ja omaisetkin pääsivät nauttimaan tästä tarjonnasta. Tämä oli tukemassa vahvan yhteisöllisyyden rakentumista. Nykyisin työskentelen Helsingin kaupungin palvelutalossa.
Näkemykseni mukaan meillä kaikilla on jokin taiteenalue, joka voimauttaa ja jonka kautta voimme kanavoida tunteitamme, iloa, surua, ahdistusta, nautintoa. Kanava joka auttaa meitä jaksamaan arjessa ja sen tuomissa haasteissa. Saamme syntymässä lahjaksi taiteen kokemisen taidon, joka säilyy meillä viimeiseen hengenvetoon asti. Aktiivielämämme aikana meillä on mahdollisuus hakeutua konsertteihin, tanssimaan, maalaamaan, teatteriin ja erilaisten elämysten pariin. Entä silloin, kun voimat eivät enää riitä tai tiellemme tulee väistämättömiä esteitä? Elämä ei ole kokonaista ilman kulttuurin ja taiteen suomia mahdollisuuksia. On ihmisiä, jotka mielestään eivät tarvitse kulttuuria tai taidetta. Onko silloin niin, että he eivät ole löytäneet kanavaansa tai heillä ei ole ollut mahdollista sitä löytää? Ohjaajan tielleni osui kerran nainen, joka kertoi pelkäävänsä lentämistä, tai oikeastaan hän ei ollut koskaan halunnutkaan omien sanojensa mukaan astua lentokoneeseen. Toisin sanoen siihen ei ollut ollut varaa eikä mahdollisuuksia. Vein hänet lentomatkalle, josta tuli ikimuistoinen kokemus.
Taiteilijoiden vierailut tukemassa toimintaa ovat olleet tärkeitä asukkaiden arjessa, elämän suola. On tärkeää, että asioita tehdään oikeasti ja ammattitaidolla. Vapaaehtoisten panosta ei voi vähätellä, mutta mielestäni nuorten taiteilijoiden näkyminen vanhusten maailmassa on erityisen antoisaa. Arvokasta on että taiteilijat haluavat työskennellä vanhusten parissa ja heille suodaan siihen mahdollisuus. Itse olen myös ohjannut kuvataideryhmää, tanssiryhmää, yhteislaulua. Kuitenkin jokaisen taiteilijan tuoma erityisosaaminen on ollut erityisen hieno kokemus. Taiteilijavierailut ovat olleet hyvin erilaisia ja niitä on tehty koko urani aikana 1980 – luvulta lähtien. Taiteilijat ovat tuoneet vanhusten maailmaan hengähdystauon. Monet ovat esiintyneet musiikin, lausunnan, näyttämötaiteen keinoin. On ollut näyttelijöiden lukuhetkiä ja kuvataiteilijoiden maalaustuokioita. Aina musiikki tai teksti ei ole ollut kaikkien mieleen, silloinkin olen vailla murhetta katsonut vanhuksia, jotka voivat kertoa oman mielipiteensä, negatiivisenkin. Liian harvoin olemme ehtineet istua taidetuokion jälkipuinnille. Jälkipuinnille, mitä itse harrastaa ystävänsä kanssa kulttuurinautinnosta poistuessaan. Mieleenpainuvimpia kokemuksia ovat ne, joissa taiteilijat ovat asettuneet pidemmäksi aikaa vanhusten arkeen. Kuvataiteilija Tiina Melingin 9kk pituinen kuvataide jakso palvelutalossa oli hieno kokemus. Monesti ihmiset kuvittelevat, että taiteilijat vain tulevat ja pitävät taideryhmänsä. Jokainen vierailu vaatii paljon oheistyötä. Asukkaat täytyy tuntea. Viittaan alussa ilmaisemaani ajatukseen, että jokaisella meistä on oma voimaantumistaiteemme. Tila missä ryhmä kokoontuu täytyy valmistaa. Ryhmän jäsenet täytyy usein noutaa paikalle, ja viedä ryhmän jälkeen takaisin koteihinsa. Korostan vahvasti kulttuuriohjaajan panosta prosessissa. Vierailevan taiteilijan on myös helpompi toimia kun mukana on ryhmän jäsenet tunteva työpari. Tällöin ryhmään oman ammattitaitonsa tuova taiteilija voi keskittyä rauhassa oman osaamisensa jakamiseen.
Asukkaiden joukossa on myös ollut taiteilijoita. Olemme kirjoittaneet kirjoja, näytelleet, laulaneet kuorossa. Useita kuvataidenäyttelyitä on pystytetty. Kaikki nämä tehty aidosti, oikeasti, kuten asiaan kuuluu, maljoja kohottamalla, puheita pitäen ja kunniavieraat mukaan kutsuen.
Ikä-ihmisten ja taiteilijoiden kohtaaminen on tähän asti ollut taiteilijoiden tarjoamaa upeaa ammattitaitoa. Olisi mielenkiintoista kokeilla asetelmaa toisin päin. Roolien maailma on kiehtonut minua aina. Olen ”pöytälaatikossani” kehitellyt roolivierailumallia. Sairaalaklovnit vierailevat lasten sairaaloissa ympäri maailmaa, kansansaduista tutut hölmöläiset voisivat kenties vierailla vanhusten luona kyselemässä viisauksia hassuihin pulmiinsa.
Taide ja kulttuuri kuuluu kaikille!
Petra Kaasinen
Kirjoittaja on kulttuuriohjaaja ja tekee työtä vanhusten parissa.