”Taiteilija on terve kun se leikkii, mutta riittääkö se? Säilyykö mieli avoimena leikkikalujen, -kaverien, ja -kenttien muutoksissa? Pystyykö uusia leikkejä ja niiden sääntöjä jatkuvasti oppimaan? Jaksaako leikkiminen kiinnostaa vielä vuosikymmenien jälkeenkin?”
Mannerheimin lastensuojeluliiton nettisivulla kuvaillaan leikkiä mm. seuraavasti:
Leikki on vapaaehtoista, erillistä, ennakoimatonta, tuottamatonta, säännönmukaista ja kuvitteellista toimintaa. Leikki erottuu muusta elämästä, vaikka saakin usein sisällön todellisista tapahtumista. Leikin tila ei vastaa ihmisen psyykkistä todellisuutta. Se on yksilön ulkopuolella muttei silti sama kuin ulkomaailma. Tälle vyöhykkeelle lapsi kokoaa esineitä ja ilmiöitä ulkomaailmasta ja käyttää niitä leikissään yhdistäen henkilökohtaisen ja ulkoisen todellisuuden vaikutelmat.
Jos leikin tilalle vaihtaisi taiteen tekemisen ja lapsen tilalle taiteilijan, niin tämä voisi olla aika osuva kuvaus luovan työn prosessista.
Vapaat leikit
Kaikki meistä varmaankin tavoittelevat vapautta. Taiteilijoita on totuttu pitämään esimerkkinä vapaata elämäntapaa toteuttavista ihmisistä. Tämä johtunee ainakin osittain siitä, että merkittävä osa taiteilijan leikistä on vapaaehtoista. Vapaus on tietysti taiteilijankin tapauksessa illuusio, haavekuva. Ihminen on kuitenkin laumaeläin, jolla on tarve olla vuorovaikutuksessa jonkun laisen yhteisön kanssa. Taiteilijakaan ei siis voi välttää yhteisönsä elinehtojen ja lainalaisuuksien vaikutusta elämäänsä. Moni taiteen alalla leikkivä saattaa jopa suorastaan kaivata rajoja ja tehtävän asetteluja kyetäkseen tulemaan toimeen vapautensa kanssa.
Vaikka vapautta ei rajoitettaisi ulkoa päin tulevalla ohjauksella, meillä tuntuu olevan tarve itse laittaa itsellemme rajoja. Jos jätetään erilaiset estot, ennakkoluulot ja pelot käsittelemättä tällä kertaa, jäljelle jää silti ainakin se meissä jokaisessa asuva oma estetiikka, jota persoonallisuudeksikin kutsutaan. Joillekin taiteilijoille saattaa riittää yleisesti hyväksytty estetiikka lähtökohdaksi. Myös aikaisempien leikkijöiden kehittämät vakiintuneet ulkoiset puitteet ja sisältörakenteet voivat kelvata oman ilmaisun rakennusalustaksi. On kuitenkin lisäksi niitä jotka haluavat laittaa aina kaiken uusiksi, muuttaa leikin sääntöjä ja vaihtaa leikkikaluja. Tämäkin tarve voi itse asiassa olla vapautta rajoittava asia, vaikka sitä joidenkin määritelmien mukaan voisi pitää taiteellisen vapauden korkeimpana asteena. Vapaudesta saattaa siis tulla myös rasite.
Uudet leikit
Taiteen ytimessä on uuden luominen. Vaikka se taitaakin olla suhteellinen käsite, edellyttää taiteellisen työn tekeminen kuitenkin aina edes jossain määrin uudistumista. Yksittäiselle tekijälle se tarkoittanee vähintäänkin henkilökohtaisten ominaisuuksiensa tutkimista ja itselleen luontevien toimintatapojen löytämistä, kasvamista persoonalliseksi taiteilijaksi. Oman persoonan ja taideilmaisun löytyminen saattaa tosin varsinkin ulkopuoliselle tarkkailijalle näyttäytyä teoksesta toiseen etenevänä tunnistettavuutena ja joskus jopa liiallisena samankaltaisuutena.
Uusien asioiden löytäminen ja tutkiminen edellyttää mahdollisuutta leikkiä vapautuneesti intuition ohjaamaan suuntaan. Tämä on nyt sitä ennakoimatonta ja useimmiten tuottamatonta puuhaa. Taiteellisessa työskentelyssä onkin aika vaikea määritellä leikin eri osa-alueiden merkitystä tuottavuusnäkökulmasta. Mikä osa on, voi ja saa olla pelkkää kokeilua ilman määrätietoista ja suunnitelmallista lopputuotteen valmistusta. Vapaus kai tässä yhteydessä näyttäytyisi mahdollisuutena itse päättää kuinka paljon käyttää aikaa mihinkin leikkivaiheeseen. Tuotto-odotukset, tavoitteet ja deadlinet tietysti rajaavat aikaikkunaa, vaikka taiteella pitäisi lähtökohtaisesti olla mahdollisuus ottaa oma aikansa valmistuakseen. Me kaikki alalla leikkivät tosin tiedämme kokemuksesta, että vapauden rahoittaminen ei ole yksinkertaista. Perusteita pitkäkestoiseen ”tuotekehittelyyn” on hankala löytää ainakaan ilman merkittäviä tuotto-odotuksia.
Vaikka pitkäkestoinen leikkiminen olisi taloudellisesti turvattua, meillä on taipumus itse asettaa määräaikoja teosten valmistumiselle. Vapaan taiteilijan toimintaan vahvasti liittyvä itsekuri ja leikkimisen oikeutuksen perustelu niin itselle, kuin muillekin ajavat helposti kärsimättömyyteen. Vaikka merkittäviä taloudellisia tuottoja ei syntyisikään, työteliäisyyttä ja ahkeruutta arvostavassa yhteiskunnassa taiteilijan on kyettävä esittämään mitattavissa olevia tuloksia edes leikkituntien ja valmistuneiden teosten määrien muodossa. Tämä johtaa usein huomaamattakin leikkimetodien urautumiseen. Totutut tavat luovat turvallisuudentunnetta ja pitävät tuottavuutta helpommin yllä.
Leikin säännöt
Mitä pitempään on tehnyt teoksia, sitä selkeämmin on sisäistänyt ja omaksunut leikin eri vaiheisiin liittyvät metodit ja tekniikat. Itselle parhaiten toimivat tavat ilmaista ajatuksiaan ja estetiikkansa ovat useimmiten vuosien työn tulosta. Ne ovat syntyneet yrityksen ja erehdyksen kautta pitkässä oppimisprosessissa. Vaikka järjestelmä olisi kuinka toimiva ja tuottaisi laajan kirjon erilaisia korkeatasoisia teoksia, ennemmin tai myöhemmin joko ulkoisista tai sisäisistä syistä syntyy kuitenkin tarve muutokseen. Teoksia ei ehkä halutakaan ( tai ei itse enää halua ) tehtäväksi samoilla välineillä, materiaaleilla, ryhmällä jne. Metodit ja materiaalit on puristettu loppuun. Leikkiin kyllästyminen saattaakin lamauttaa koko prosessin. Itseään on vaikea pakottaa säkenöiväksi innovaattoriksi jos luontaista kiinnostusta ja uteliaisuutta ei synny.
Luovasta sektorista poiketen muilla, vähemmän vapausasteita sisältävillä aloilla muutos tulee useimmiten annettuna ja siihen on vaan koitettava sopeutua. Merkittävää huolta työelämässä tuntuvatkin aiheuttavan juuri jatkuvat muutokset. Perinteisesti positiivisena ja virikkeitä tarjoavana pidettyä muutosta ( = uudistuminen ) ei pystykään enää näkemään rikkautena vaan siitä alkaa tulla rasite kun työkalut ja toimintaympäristöt muuttuvat jatkuvasti. Totuttujen mallien rikkominen on aina epävarmuutta lisäävä tekijä tulivatpa paineet siihen sisältä tai ulkoa. Välillä uudistumispaineissa kamppailevan taiteilijan leikki-innon saattaa kuitenkin käynnistää uudelleen juuri ulkoisista syistä johtuva pakkoheräte. Uusien sääntöjen myötä inspiroituneesta taiteilijasta tulee taas tuottelias leikkijä.
Leikin ohjaus
Jos leikkii itsekseen tarpeeksi kauan voi olla vaikea löytää uusia ideoita. Taiteilijalla kun on vaistomaisesti taipumus ajautua tuottamaan samankaltaisia teoksia ( syynä tuo aiemmin mainittu persoonallisuus ja oma estetiikka ). Mielikuvitus, joka on lähtökohtaisesti rajaton, saattaakin osoittautua varsin rajalliseksi ja leikkimistä pyrkii ohjaamaan omien tottumuksiensa mukaiseen suuntaan. Yhtenä vaikuttimena ovat myös leikin tuloksena syntyvien teosten laadulliset kriteerit. Usein käykin niin, että mitä pitempään on leikkinyt, sitä tarkemmin haluaa leikkiänsä kontrolloida. Tämä ei varmaankaan johtune mielikuvituksen puutteesta, vaan pikemminkin vuosien ja vuosikymmenien mukanaan tuomasta osaamisesta ja taidosta jotka mahdollistavat leikin pienimpienkin yksityiskohtien hallinnan. Leikkiura asettuukin mielenkiintoiseen valoon kun aloittaa prosessin päämääränään vapauden tavoittelu ja päätyy sitä itse osaamispääoman karttumisen myötä vapaaehtoisesti rajoittamaan. Löytyisiköhän se kaivattu vapaus sieltä jos hölläisi kontrollia ja opettelisi jättämään enemmän tilaa sattumalle, vapauden alkuaineelle ja leikin innoittajalle?
Sattumientäyteistä kesää. Leikkikää rennon vapautuneesti itsenne ja toistenne kanssa.
Ilkka Niemeläinen
Kirjoittaja on Forum Artisin puheenjohtaja, muusikko ja sävetäjä.